Helena: tarinani
Malli, kahden lapsen äiti.
Pari vuotta sitten elämässäni oli todella järkyttävä hetki. Kehoni oli vaarassa. Vaara, joka salpasi hengen. Olemme tottuneet näkemään sen loppuna. No… tuntuu, etten ole vielä täysin hyväksynyt sitä, koska sanaa on vaikea edes kirjoittaa.
Olin kuvauksissa, ja lounastauolla päätin vilkaista verikokeideni tulokset. Avasin sähköiset terveystietoni, ja silloin ymmärsin, mitä ”en uskonut silmiäni” todella tarkoittaa.
”Rintasyöpä” tuijotti minua lihavoituna. Ajattelin: hmm, syöpä. Ehkä se on syöpä, mutta ei kuitenkaan syöpä? Tai jokin toinen syöpä? Ehkä ymmärrän jotain väärin, minun pitäisi kysyä tutulta lääkäriltä.
Taisi se olla pikemminkin shokki kuin pelko. Olin aina tuntenut itseni täysin terveeksi ja luottanut siihen, että kehoni kestää mitä tahansa ja ettei tämä ainakaan tapahdu minulle. Mutta elämällä oli muut suunnitelmat.
En tiedä, miten selvisin siitä päivästä. Ajatuksissani olin jo kuolemassa ja mietin, kuka huolehtisi lapsistani, miten he pärjäisivät ilman äitiään ja kuka kantaisi kaiken sen taakan, joka kuolemani jälkeen tulisi.
Kasvoni olivat kalpeat, katseeni poissaoleva, olin hyvin sisäänpäin kääntynyt. Mutta kuvauksissa minun piti sinä päivänä näyttää iloiselta ja onnelliselta. En muista sen päivän yksityiskohtia. Taisin kyllä epäonnistua niissä kuvauksissa.
Myöhemmin samana päivänä puhelu siskoni kanssa toi minut takaisin. Itkin ja nauroin hermostuneesti. Muuten sitä ei voi kuvata.
Viikko leikkauksen jälkeen menin työkuvauksiin. Niin alkoi uusi elämäni. Aluksi en ymmärtänyt, miksi tarvitsin tämän kokemuksen; mitä minun piti siitä saada? Nyt tuntuu, että ymmärrän: elämäni on niin erilaista, jotenkin paljon arvokkaampaa. Kyllä, olemme kaikki saaneet tämän elämän, mutta meidän on kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja vaalittava sitä. Voimme olla mitä haluamme, toivoa, tehdä ja valita minkä tahansa polun, mutta mitään siitä emme voi tehdä ilman kehoa.
Ja jos meille on annettu keho, meidän kannattaa kai käyttää tämä mahdollisuus, tämä elämä, ja tehdä kaikkemme, jotta sielumme kehittyisi kohti korkeinta merkitystä. Näin minä sen näen.
Minulle se on nyt aika selvää, eikä se kaipaa lisäkeskustelua.
Siksi haluan sanoa tämän kaikille, jotka lukevat tätä:
Rakkaat kauniit ihmiset, kehomme on välineemme, jota ilman kaikki muu menettää merkityksensä. Tai oikeastaan muuttuu mahdottomaksi. Siksi tavoittelen mahdollisuutta jäädä tänne vähän pidempään, tehdä tärkeitä asioita itselleni, läheisilleni ja, jos Jumala suo, jollekulle muullekin.
Joku voisi ajatella, ettei siinä ollut mitään tukea antavaa, mutta minulle se oli paras mahdollinen tuki! Hän antoi minulle luvan kuolla, ja minä annoin itselleni luvan kuolla. Ilman syyllisyyttä. Hassua, kyllä, tuntea syyllisyyttä siitä, että saattaa kuolla. Mutta tunsin sitä todella.
Tämä keskustelu palautti minut todellisuuteen, ei filosofisiin pohdintoihin vaan todellisiin tekoihin.
Sitten tuli erilaisia hoitoja, leikkaus, sädehoito ja niin edelleen.
Ja tiedätkö, enkelit, Jumala tai jotkin muut korkeammat voimat, en tiedä kuka, mutta ne ohjasivat minut tämän kaiken läpi todella hellästi. Prosessi oli yllättävän sujuva ja vaivaton. Ainakin minusta tuntui siltä.
Ja olen kuullut paljon siitä, millaista voi olla, kun joudut käymään läpi joukon kalliita testejä ja tutkimuksia, sinua pompotellaan ja kaikki pelottaa ja stressaa. Että lääkärit voivat olla tunteettomia, koska he näkevät sitä joka päivä, eikä heitä liikuta lainkaan se, että kyse on sinun elämästäsi ja että voisit kuolla.
